Amerikassa kaikki on ISOA

Amerikan stereotypioista yksi tunnetuimmista on se, että kaikki on siellä isoa ja suurta. Niin tosiaan on, ainakin minun mielestä. Chicagon lentokentällä suuruutta ei niinkään huomannut, koska muuallakin on isoja kenttiä. Lexingtonin kenttä taas oli varmaankin suunnilleen samaa kokoluokkaa Helsinki-Vantaan kanssa. Lexington on ehkä vähän pienempi... Kuitenkin... Lentokentältä kampusalueelle kulkiessani meinasin pyörtyä, kun autot olivat niin isoja. Macyllä (tyttö, joka haki minut kentältä) on järjettömän kokoinen semmoinen moderni lava-auto, jossa istuessa tuntuu, että viereinen auto vajoaa maanrakoon. Kyydissä ollessani tuntui, että olisi ollut bussin tai jonkun vastaavan kokoisen kulkuneuvon kyydissä, koska viereinen auto näytti leluautolta. Kadulla normaalin kokoiset autot näytti jopa vähän säälittäviltä suurten lava-autojen, jeeppien, isojen pakettiautojen, hummereiden ja megaisojen pakujen (pikkubussien kokoisia) keskellä. Lisäksi monet autot ovat tosi vanhan ja ränsistyneen näköisiä, ja monissa on isoja lommoja. En tiedä näkyykö Suomen maanteillä yhtä paljon kolhittuja autoja, mutta itse en ainakaan muista nähneeni kovinkaan montaa lommosivuista autoa.

Suuruus liikenteessä ei lopu autoihin. Busseista voisin muuten mainita sen verran, että ne eivät ole mitenkään poikkeuksellisen suuria vaan ovat oikeastaan pienempiä kuin Suomessa. Tämä johtuu varmastikin kehnosta julkisesta liikenteestä ja niiden käytön vähyydestä. Itse tiet ovat järjettömiä. Lexingtonissa, jossa on siis asukkaita hieman enemmän kuin Vantaan kaupungissa, on pääosin kolmikaistaisia valtateitä. Neljäs ja viides kaista tulevat kuvioihin, kun ohituskaistat tai liittymät alkavat. Autoja riittää oikeasti koko ajan tielle, eikä kylläkään mikään ihme, koska täällä ei oikeasti pääse minnekään ilman autoa. Jos yrittää mennä jonnekin bussilla, kannattaa varautua siihen, että bussi ei välttämättä edes tule, kuten kävi minulle ja saksalaiselle kaverilleni eräänä päivänä. Olimme menossa hieman kampusalueen ulkopuolelle käymään kännykkäkaupassa ja jouduimme odottamaan yli tunnin bussia. Soitimme bussipysäkillä olleeseen numeroonkin, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta kyllästyimme ja päätimme mennä kysymään, jos joku voisi ajaa meidät kännykkäkauppaan. Monesti ärsyttää pyytää toisia kuljettajaksi kauppareissulle, kun itsellä ei ole ajokorttia ja sen vuoksi mahdollisuutta vuokrata autoa. Kyllähän muut opiskelijat ajavat hyvin mielellään ja tarjoutuvat kuljettamaan, mutta tuntuu inhottavalta aina pyytää toisia viemään omille asioille, elleivät he ole sattumalta menossa samaan suuntaan.

Liikenteestä puheen ollen voisin kertoa, että täällä ajetaan todella paljon siten, että autossa on tasan yksi henkilö istumassa. Ja se yksi henkilö istuu monesti siinä järjettömän kokoisessa autossa. Tuntuu hassulta joutua olemaan riippuvainen autoilusta, kun on tottunut hyvään julkiseen liikenteeseen Suomessa. Muutenkin kun yrittää normaalissa elämässä saastuttaa luontoa mahdollisimman vähän, niin täällä ollessa saasteisuuden vähentämisen hyvät merkit häipyvät totaalisesti. Toisaalta, täällä välimatkat ovat todella pitkiä, eikä ilman autoa pärjää oikeastaan ollenkaan. Toisaalta taas esim. kampusalueella on hieman turha kulkea autolla, koska parkkipaikkoja on rajallinen määrä, ja monesti ne sijaitsevat siten, että parkkipaikalta joutuu kävelemään vielä pitkänkin matkan luennolle tai siihen rakennukseen, minne nyt onkaan matkalla.

Kampus on suhteellisen suuri, joten kävelemiseen menee aina vartista 20 minuuttia, mikä raivostuttaa välillä suunnattomasti. Lisäksi kahden peräkkäisen kurssin välillä on vain 10 minuutin tauko, eli jos ensimmäinen tunti on eteläkampuksella ja toinen pohjoiskampuksella, et välttämättä ehdi ajoissa tunnille. Siksi aion hankkia polkupyörän joko vuokraamalla yliopistolta tai ostamalla käytetyn jostakin kaupasta. Lukujärjestyksessäni on kolmena päivänä hyvin kiireinen aamupäivä, sillä joudun melkeinpä juoksemaan ensimmäisen tunnin jälkeen kampuksen toisesta päästä toiseen. Pyörällä matkan taittaisi hetkessä.

Hello America

Nyt olen siis jo asettunut asumaan Kentuckyyn University of Kentuckyn kampusalueelle. Tulin maahan pitkän, n. 17 tuntia kestäneen lentomatkan jälkeen tasan viikko sitten tiistai-iltana paikallista aikaa. Suomessa kello oli silloin ehkäpä 5-6 aamulla, joten mun aika laahaa 7 tuntia jäljessä tottumaani Suomen aikaa. :)




Lennot sujuivat oikein kivasti. Ensimmäisellä lennolla sain superhyvän sämpylän (verrattuna siis normaaliin lentokoneruokaan) ja koska lentokentällä piti olla tosi aikaisin, niin nukuin koneessa vähän aikaa. Ensimmäinen välilasku oli Lontoossa Heathrown kentällä, josta siirryin passin- ja viisumintarkastuksen jälkeen Chicagoon menevän koneen lähtöportille. Onneksi viisumin kanssa ei ollut mitään ongelmia. Chicagon lento oli pisin koskaan lentämäni matka ja oikeastaan paras matka ikinä, koska koneessa näytettiin elokuvia ja ruokaa ja juomaa sai koko ajan. Ei tarvinnut kuin käydä sanomassa lentoemännälle, että haluaisin juotavaa. Tämä osoittautui perin amerikkalaiseksi tavaksi... Tällä lennolla keskustelin myös vähän kahden chicagolaisen kanssa, äiti ja poika, jotka olivat tulossa Kreikasta lomalta. He sanoivat, että minun on ehdottomasti käytävä Chicagossa ja mainitsivat muutaman museon ja nähtävyyden. Chicagosta aion todellakin nähdä muutakin kuin vain lentokentän.



Chicagon kentällä huomasin tietenkin, että suomalainen puhelimeni ei toiminutkaan, joten en voinut lähettää minkäänlaista väliaikatietoja matkan kulusta. Seikkailin kuitenkin kentällä läppäri kädessä etsien langatonta Internet-yhteyttä. Yhteys löytyi, kait, mutta se olisi maksanut jotain. Yhteyttä etsiessäni eräs kansasilainen tyttö alkoi jutella kanssani ja menimme syömään yhteen O'Haran lentokentän lukuisista ravintoloista. Lentojen välinen vaihtoaika menikin passin-/viisumintarkastuksen, syömisen ja juttelemisen lomassa tosi nopeasti. Viimeinen lento oli varsin lyhyt, 1,5 tuntia, ja aika tuntui vieläkin lyhyemmältä rupatellessa vieressä istuvan kentuckylaisen hevosagentin kanssa.



Lexingtonin kentällä minua oli vastassa yliopiston puolesta Macy-niminen tyttö, joka ajoi valtavalla lava-autollaan minut kampukselle ja jäi odottamaan, että sain kaikki paperit valmiiksi asuntolan aulassa. Seuraavana aamuna hän tuli seurakseni aamiaiselle ja opasti minut kirjaston auditorioon infotilaisuuteen.

Ennen lähtöä

On aika kokeilla miten tämä oikein toimii. Tässä on suuri idolini humboltinpingviini Kölnin eläintarhasta, olento jonka kanssa tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sekin oli nimittäin kovin nälkäinen kaiken aikaa. :D

Välillä lähtö vähän jännittä eikä uskaltaisi hypätä niin sanotusti uuteen maailmaan lätäkön toiselle puolelle, mutta eiköhän se siitä kun joku (kuten tuo hongankolistelija tuossa takana) potkaisee vähän vauhtia. :D

(Tämän koko jutun muuten kirjoitti joku muu kuin minä itse, minkä ehkä huomaa sitten kun alan itse kirjoitella tänne omia juttujani.)